Tunteet, jännitys ja koti-ikävä: Ensimmäinen päivä toimistolla

Nyt olen ollut melkein kaksi kuukautta taas työpöydän äärellä. Kun edellisessä textiblogissa pohdin oman ajan merkitystä, voidaan nyt vielä siis ratsastaa aiheella "miltä se sitten tuntuu palata takaisin koodariksi koodarin penkkiin, kun on ensin ollut kotona kaksi vuotta?".

Edeltävä ilta

Ei jännitä oikeastaan niin paljon kuin luulen. No ehkä vähän. Eniten ikävää aiheuttaa olla erossa beibistä. Ihan niin kuin ei oltaisi aiemmin oltu erossa.

Aamu

Huh, nyt jännittää. Tuntuu jotenkin peruuttamattomalta ja on vaikea lähteä ovesta. Hali ja pusu. Jään vielä. Uusi hali ja pusu, vilkutus ja ovi kiinni. Onneksi taapero jää vielä kotiin eli vähän helpompi lähteä. Ja onneksi isi kelpasi nyt, ei tullut huutoa.

Olen liikkeellä edellistä työrytmiä tuntia aiemmin. Menen bussilla. Miksi en aiemmin mennyt bussilla, tämähän kulkee niin hyvään aikaan? Ainiin korona ja riskiryhmäisyys pallomahan takia kuumotti, ajoin itsekkyyttäni henkilöautolla. Mukava hiljainen keskusta, uunituoreita leipomuksia paistopisteellä. Työkavereiden keskinäiset mirraukset näkyvät kummallisella tavalla läpi niin bussissa kuin kaupassakin, ei ole vielä paljon muita kulkijoita.

Toimistolla

Käyn pesemässä kädet, vessassa haisee tuttu wc-raikastin ja kiitos hyperemeesin tuntuu, että jotain nousee kurkkuun. Tietoisesti läsnäolevana nielaisen, keho ei näemmä unohda.

Kaikki on kuten ennen: Kika haukkuu, megis sujahtaa drikkikaappiin odottamaan päiväpalaa ja askel vie tuttuun nurkkaan. Melkein, Ida istuu minun nurkassani. Toimistolle on saatu sermit, tykkään. Sama tuoli, näppis sekä samanlainen uusi hiiri, ei ollenkaan lähmäinen. Olen kotona. Mukavaa jutella aikuisten kanssa aikuisten juttuja ilman, että pitää kaivaa kolmannen osapuolen suusta viherkasveja. 

Kuitenkin ensimmäinen tunti tuntuu pitkältä. Ja toinen tunti tuntuu pitkältä. Mistä kiikastaa? Istuminen tuntuu työläältä, kun on joutunut niin pitkään olemaan koko ajan liikkeellä. Pakko kysyä mitä kotona tapahtuu. Ei kuulemma hämminkiä.

102 Processing

Onneksi ei heti alkuun tarvitse koodata. Kahden vuoden koodittomuus, sen kun on aivan pakko näkyä jossain. Muut ovat keksineet pyörän jo varmasti ainakin kolme kertaa uudelleen. Apua. Nyt ei mimmi ei ymmärrä. Olen riippakivi. Aivoni ovat sulaneet ns. "äitiaivoiksi" ja tuntuu, että jokainen tietotekniikkaa ja koodia ylläpitänyt aivopoimu (tai ylipäätään mikä tahansa muu kuin vaipan vaihtoon liittyvä) on tasoittunut sileäksi ja liukkaaksi kuin true gamerin rasvasta kiiltävä hiiri. Muistan nyt lukeneeni Facebookin äityliryhmästä erään anonyymin julkaisun, jossa äitihenkilö joutui jättämään asiantuntiatyönsä, koska ei enää osannut. Taas tuntuu peruuttamattomalta, onko koko loppuelämä tällaista hamsterinpyörässä tunti tunnilta tuskailua? SOS.

Homma alkaa leiskojen suunnittelulla, missä flow? Ei näy, ei kuulu.

On vasta iltapäivä ja alkaa jo väsyttää. Ajattelin tehdä ensimmäiset pari viikkoa täysiä päiviä, voin siten säästää myöhemmälle pienen vapaapäiväputken päivähoidon aloituksen alkuun. Väsyttää niin tosi paljon, kotona on saanut olla omassa kuplassa niin pitkään. Ikävä kotiin.

Kotiin vievä bussi on 30min myöhässä, niin olen minäkin. Ensimmäisestä päivästä tuli pitkä. Kotona on ruoka valmiina. Riemunkiljahdusten "ÄITI TULI" saattelemana istun sohvalle ja tankataan kumpikin läheisyyttä pitkään. Itkettää ja tuntuu taas peruuttamattomalta ja lopulliselta. Miks ikinä haluaisin vaihtaa tämän pois ja miten muut tähän pystyvät?

Päivä 2.

Helpompi lähteä, kotona kun oli sujunut kaikki hyvin eilen. Päivä tuntuu taas pitkältä. Bussi on taas myöhässä. Olen taas myöhään kotona. Maataan sohvalla. Itkettää.

Päivä 3.

Isi ei kelpaakaan tänään niinkuin aiemmin. Ehkä koodarin jälkikasvu ja lapsinero haistaa jo toistuvan kuvion. Paskamutsi lähtee nyt. Flow alkaa onneksi nostamaan päätään. Päivä on hieman parempi aamusta huolimatta. Perjantai.

Päivä 4. 

Viikonlopun jäljiltä taas tankattu kotoilua ja alkaa helpottaa. Nyt pitäisi aloittaa koodaus. Ok. Musiikit soimaan ja flow käyntiin. Flow pysyy käynnissä.

Päivä 5. 

Koodaus saatu käyntiin ja seuraavaksi tuntuu vaikealta se, että päivä tuntuu taas yllättäen lyhyeltä. Aiemmin oli helppo jäädä töihin, mutta nyt olisi puolestaan kiire kotiin.

Päivä 6. 

Tänään on päiväkotiin tutustuminen, aamupäivällä jännittää. Kivi vierähtää sydämeltä, kun paikka on siisti ja Helmi viihtyy. Taas yhtä pykälää helpompi jatkaa töissä.

In conclusion.

Huomaan taas pseudokoodaavani juttuja esim. unille käynnin aikaan hiljaa sängyllä maatessani. Huomaan kuitenkin, että nykyään varsinaiset työt jäävät töihin, eivätkä ne kulje mielen päällä esim. viikonloppuna. Ei ehdi tai muista miettiä ja se on hyvä. Se, ettei kylmähikoile itseään kuoliaaksi töiden ulkopuolella, auttaa merkittävästi seuraavaa päivää.